Aseemista kauneutta - Christopher Skinner: Pabulum

Kaksi kirjamuotoista aseemista runoteosta julkaissut Christopher Skinner eli Lestaret on monipuolinen tekijä. Hän on graafinen suunnittelija, joka toimii myös kouluttajana ja valmistaa erilaisia printtituotteita. Kirjapuolella hän ei nimitä itseään kirjailijaksi, vaan kirjataiteilijaksi. "Kirjataiteilijuus" tuntuukin varsin sopivalta määreeltä, kun tarkastelen hänen uusinta Pabulum-teostaan (ilmestynyt kesäkuussa 2012). Nide on ohut, väriltään beige ja ulkoasultaan vaatimaton - mutta sisällöltään vahva ja otteessaan pitävä.

Aseeminen kirjoitus on kirjoittamisen muoto, joka jättää kirjoituksen semantiikan avoimeksi ja vapaasti tulkittavaksi, kytkeytymättä erityisesti mihinkään tunnettuun kieleen. Aseeminen runous liikkuu runouden ja kuvataiteen välimaastossa, ja merkitseviksi asioiksi nousevat tekstinkaltaisuuksia sisältävän piirrosjäljen (tai muun teknisen toteutustavan) rytmi, kompositio, intensiteetti ja esteettinen kokonaisuus.

Netissä aseemista runoutta liikkuu paljon. Itse seuraan muun muassa Asemic Writing: The New Post-Literate -ryhmää, joka on Facebookissa varsin aktiivinen ja tarjoaa usein linkkejä alan ajankohtaisista julkaisuista ja tapahtumista. Kiinnostavia yksittäisiä aseemisia runoja näkee netissä usein, mutta kirjamuodossa aidosti kiinnostaviksi, laadukkaiksi teoskokonaisuuksiksi ei aseeminen runous useinkaan asetu. Ja miksipä asettuisi - eihän lajin tarvitse millään muotoa olla kirjan konventioille alisteinen. Mutta silti: olen pitkään odottanut, että tulisi vastaan aseeminen kirjamuotoinen nykyrunoteos, joka olisi mielestäni oikeasti hyvä - niin hyvä, että palaisin sen äärelle toistamiseen, lukisin ja pohtisin, useita kertoja. Nyt se tuli: Christopher Skinnerin Pabulum.

 Mielellisen kaunis aukeama teoksessa Pabulum, s. 6-7.

Teoksen nimi on monitulkintainen, mutta tässä yhteydessä kenties hedelmällisin tulkinta 'pabulum'-sanalle on sen merkitys "intellektuaalisen ravitsemuksen materiaalina". Vaikka Skinnerin aseemiset runot eivät selitä itseään tai anna suoria avaimia "oikeisiin" tulkintoihin, ne sisältävät lukuisia kulttuurisia vihjauksia, jotka antavat suuntaa lukijalle, eikä lukukokemus näin tunnu liian työläältä. Teoksen voisi kuvitella luettavaksi sellaisellekin lukijalle, joka ei elä runouden maailmassa eikä ole nykyrunouden muotoihin perehtynyt.

Sisällön osalta omassa tulkinnassani korostui feminiininen liike, joka on teoksessa viehkeästi toteutettu. On assosiaation mahdollisuuksia esimerkiksi pitkiin hiuksiin, ihmisvartaloon, tanssiliikkeisiin. Myös luonnonestetiikka hahmottuu viittauksina muun muassa sateeseen tai krakeloituneeseen maapintaan. Toisinaan tunnelma on myös kovempi, särmikkäämpi, aggressiivisempi. Teoksessa on taitavasti käytetty aseemisen tekstin sijoitteluja kerronnallisten ulottuvuuksien hahmottamiseen puuttuvan semantiikan takaa.

Kirjan nimi on kannessa kirjoitettu sekä tavallisella fontilla että keksityllä kirjoituksella, mikä saattaisi vihjata jonkinlaiseen salakirjoitusmaiseen avaimeen tekstin sisällön suhteen. Tällaista avainta ei kuitenkaan kirjasta löytynyt. Pitäen mielessä mahdollisuuden, että jossain saattaa piillä avain ja siten kirjassa saattaa piillä minulle tuntemattomiksi jääviä merkitys- tai merkityksettömyyskerrostumia, luin kirjaa yksinkertaisesti katsoen sen estetiikkaa sellaisena kuin se minulle tämän kirjan pohjalta näyttäytyy.

Graafisen suunnittelijan tausta on todennäköisesti vaikuttanut Skinnerin kykyyn tehdä kirjasta sisällöllisesti laadukas kokonaisuus, joka on tasapainoinen, mutta ei liian sliipattu eikä itseensä sulkeutunut. Teoksessa on sopivasti vaihtelua, mutta se muodostaa myös yhtenäisen, esteettisesti monipuolisen ja hyvin kauniin, sekä itämaisen perinteen mukaiseen siveltimen jälkeen että tietoteknisperäisiin typografioihin viittaavan kokonaisuuden. Aseemisen runon sijoittelu kirjan sivuille vaatii silmää taiton suhteen. Skinnerin kirjasta jää ammattitaitoinen, harkittu vaikutelma - liian usein kun näkee niitäkin aseemisia teoksia, joissa tekijän vilpitön innostus laatia aseemista tuotantoa on pyyhkäissyt laaduntarkkailun ohi.

Pabulum on kirjaesineenä mielekäs kokonaisuus, jos katsoo sisäsivujen toteutusta ja tulkinnallista sisältöä - mutta parempia kansia olisin tälle teokselle todella toivonut. Teokseen sopisivat käsityön henkeä huokuvat kovat kannet, jotka jo materiaalillaan kutsuisivat kirjan äärelle. Nyt teos valitettavasti jää halpiskansiensa tähden ulkoasultaan vaatimattomaksi läpyskäksi.

Sisällöllisesti Pabulum on kuitenkin nautinnollista luettavaa. Mutta miksi? Luulen, että nautinnolla on jotain tekemistä rationaalisuudesta irti päästämisen kanssa. Kun heittäytyy tuntemattomien merkkien vietäväksi, oppii uutta ja silti niin läheistä kieltä — oppii lukemaan omia mielikuviaan.




Skinnerin kirjat Four Fools (2011) ja Pabulum (2012) ovat tilattavissa ja niiden ensimmäiset 15 sivua esikatseltavissa Blurb-kirjakaupassa.

Kirjallisuuden poliittinen historia: Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus

Kiiltomadossa arvioni Pekka Vartiaisen teoksesta Postmoderni kirjallisuus: Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945-2000 (Avain, 2013).

Rakennuskaavioita "eletystä" elämästä

Amerikkalaisen sarjakuvataiteilijan Chris Waren (s. 1967) Building Stories (2012) on rakenteeltaan virkistävän poikkeuksellinen sarjakuvateos. Suuren lautapelin kokoluokkaa olevasta laatikosta avautuu lukukokemus, joka vaatii lukijalta erityistä teoksen maailmaan heittäytymistä, konkreettisia tekoja, ajan viettämistä monimuotoisen esineen parissa.

Teos koostuu neljästätoista osasta, joiden kokonaissivumääräksi on laatikon takatekstissä määritelty 260 sivua. Lukija saa itse päättää missä järjestyksessä ne lukee. Building Stories -katkelmia on aiemmin julkaistu muun muassa The New Yorkerin ja The New York Timesin sivuilla, ja laatikkoteos on kokoelma, jossa on mukana myös aiemmin julkaisematonta materiaalia, joka ei ole soveltunut lehtiin.

Erikokoisiin osiin perehtyminen tuntuu samanaikaisesti kiinnostavalta ja jokseenkin työläältä. On kaksi sidottua kirja-/albumimaisempaa kovakantista osaa, yksi suurikokoinen ja järeä, taiteltava "arkkitehtuurikaavio" -osa, pieni pitkulainen nidottu vihkonen ja neljä erikokoista isompaa nidottua vihkosta, kaksi broadsheet-sanomalehden tyyppistä suurikokoista osaa, tabloid-kokoinen osa, kaksi pientä ja yksi suuri taiteltu osa. Osien erilaisuudesta johtuen eräät niistä tuntuvat fyysisinä esineinä hiukan "sälämäisiltä", sekavalta materialta, vähän kuin saisi kirjalähetyksen, jossa on mukana ylimääräisiä vihkosia, mainoksia, esitteitä ja flyereitä. Teoksen pienimmät osat eivät materiaalisen muotonsa osalta tehneet vaikutusta, mutta kaikkien osien temaattinen sisältö on kuitenkin painavaa ja laadukasta.

Building Stories jäsentää ihmiselämää arkkitehtonisen kaaviokuvan tapaan, ja kuten tavanomaista arkkitehtuurin kaaviokuvaa katsoessa korostuu elävien ja tilaa käyttävien ihmisten puuttuminen, myös Waren pelkistetty, kuva-aiheiltaan toistelias tyyli korostaa puuttuvan inhimillisen merkitystä. Hänen tarinoihinsa eräänlainen "elämätön eletty" tuo yhden merkityskerrostuman lisää. Tarinat rakentuvat taloihin, huoneisiin, niissä koettuun.

Visuaaliset siirtymät ovat monin paikoin varsin kekseliäitä, eikä kuvallinen kerronta juurikaan edes kaipaa tekstin tukea. Joissakin osissa tekstiä on enemmän, mutta tehokkaimmillaan teksti on niukan tunteellisissa dialogeissa. Pienikokoisten kuvakokonaisuuksien teksti oli välillä niin pienellä painettua, että juuri ja juuri siedettävää lukea.

Arjen tavallisuuden rajuus

Waren tarinoissa korostuu ihmisen yksinäisyys arkisen absurdeissa tilanteissa. Ihmiset etsivät toisiaan, mutta lähekkäin ollessaan eivät osaa kommunikoida.

Ware käsittelee paljon lasten ja vanhempien suhdetta, kasvua, keskeneräisyyttä, ikääntymistä, elämänvaiheiden limittymistä, visuaalisia muistoja, parisuhdetta. Ihminen on hauras ja alituisen itseluottamuksen puutteensa kanssa hapuileva, kiinnittymätön - eräässä tarinassa päähenkilö saakin paperinukelle tunnusomaisia piirteitä.

Keskushenkilö tai toimija/ajattelija on useimmiten nainen. Ware on ihailtavalla tarkkuudella tavoittanut naiseuden intiimin kehollisen kokemuksen nyansseja ja yhdistänyt ne vaivihkaisiin eksistentialistisen ahdistuksen tunnelmiin: ihmiset odottavat jotain, jota ei koskaan tule.

Chris Ware: Building Stories. Teoksen kaikki 14 osaa työpöydälläni.

Fyysisen kehon epätäydellisyys on Warelle keskeinen tarinallinen motiivi. Non-verbaalinen kommunikaatio korostuu, kun ajatusten ja tapahtumien ristiriidat esitetään elämää nähneen ihmiskehon kautta. Etenkin alastomana Waren kuvaama ihminen on tyhjyyden äärellä, samanaikaisesti herkkä mutta lukkiutunut.

Paikoitellen Ware loihtii sanattoman kauhun tunnelmia vähäeleisiin asetelmiinsa, joissa kodin mykkä pysähtyneisyys kiteytyy esimerkiksi sängyn eri laidoilla nukkuvan pariskunnan väliseen depressiiviseen jännitteeseen tai läppäreidensä ääreen eristäytyneiden puolisoiden kadonneeseen aistillisuuteen. Nukkumista kuvataan teoksen useissa osissa. Waren nukkuviin ihmisiin tiivistyy ajatus elämänmittaisesta yksinäisyydestä, jossa ihminen on toisten lähellä ollessaankin etäinen. Aikatasot limittyvät muistojen kohdatessa nykyhetken, mutta yksinäisyys säilyy eräänlaisena surullisena pysyvyytenä, ahdistavana, mutta välttämättömänä elämänlankana.

Tyystin toivotonta ei Waren kuvaama ihmisyys kuitenkaan ole. Alakuloisessa kontekstissa ohikiitävät, arkisen mitättömyyden maailmassa tapahtuvat onnenhetket korostuvat, ja tähän äärimmäisen hauraaseen onnen mahdollisuuteen Ware syvätasolla kohdistaakin teoksensa.



Kieli: englanti
Kustantaja: Pantheon Books
Ilmestymisajankohta: lokakuu 2012


p.s. Kiitos Ville Hänniselle, joka lainasi teoksen minulle.

Shakespearen Myrsky nukketeatterina Turussa

Linkki: arvioni Aura of Puppetsin ja Tehdas Teatterin nukketeatteriesityksestä Myrsky. Ensi-ilta ollut 15.2.2013, näin esityksen 17.2.2013, arvio julkaistu Café Voltairessa 20.2.2013

Leena Krohnin Hotel Sapiens

Linkki: Turun Sanomissa 17.2.2013 arvioni Leena Krohnin romaanista Hotel Sapiens (Teos, 2013).

Itämerensuomalaisten mytologia

Linkki arviooni Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologiasta (SKS, 2012). Kiiltomato 13.2.2013

Taiteen ja elämän välitiloissa

Aloitan suurimman vaikutuksen tehneestä asiasta: kansista. Viereinen pikkukuva ei tee oikeutta sille, miten yksinkertaisen hienot kannet tässä teoksessa on. Joskus on tullut ajateltua, että pehmeät, liepeettömät, normipaksuiset ja -materiaaliset runokirjankannet jäisivät automaattisesti toiseksi koville kansille. Mutta A Tale of Two Heads todistaa, että näin ei ole. Kannen, kuvan, ja kirjaesineen koko designin tehnyt Eda Goksel on todella onnistunut työssään.

Vain kaksi väriä: musta ja räikeähkö ruohonvihreä - se riittää. Hyönteisen ruumiinmuodon luonnollinen epäjärjestelmällisyys tuo kanteen hyvän visuaalisen rytmin. Hyönteisjalkojen häiritsevyys - lievä iljettävyys - rikkoo vihreän ja mustan värin luoman pelkistyneen staattisuuden. Hyönteiskuvio toistuu takakannessa näennäisen symmetrisenä, mutta vapaalla käsialalla kirjoitettu teksti sen sisällä elääkin epäsymmetrisenä ja takakannesta etukanteen jatkuvana. Selkämyksessä hyönteiskuvioiden leuat (tai tuntosarvet) ja päät kohtaavat. Ja miten elegantti ratkaisu voikaan olla mustat kansien sisäpinnat: kuin kokoelma lepäisi samettipedillä. Kannet ovat räväkät ja samalla levolliset, orgaaniset ja kuitenkin graafiset.

A Tale of Two Heads on San Franciscossa asuvan Sally Kingin ensimmäinen runokokoelma. Harmillista, mutta kansien herättämän välittömän ihastuksen jälkeen kokoelman sisältö on hienoinen pettymys. Teoksessa on lupaavia temaattisia virityksiä ihmisen ja taiteen kohtaamisesta, mutta ne jäävät syvempää kehittelyä vaille, minkä vuoksi runojen sisältämissä taiteen kommentoinneissa on parhaissakin kohdissa vaivaannuttavaa tekotaiteellisuuden tai "taidekommenttien suorittamisen" tuntua. Ironiakaan ei ihan tunnu löytävän parasta teräänsä.

"[...] Art is
a death game, a tale of two heads.
I take out my penis and plant it in the ground."

Kaksikymmentäkaksi numeroitua yksittäistä, otsikoitua runoa kauniisti aukeamien oikeanpuoleisille sivuille taitettuina (vasemmalla sivulla on pelkkä numerointi) toimivat muodon suhteen aivan hyvin - säntillisyydestään huolimatta taitto päästää runot hengittämään itsenäisesti - mutta sisältö ei vain vie riittävän pitkälle niihin tunteen ja ajattelun ulottuvuuksiin, joihin runon keinoin voisi. Runot tarjoavat useita kiintoisia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena teos jää valitettavan vaisuksi ja sen "röyhkeät" kohdat, kuten toistuvat genitaalien maininnat, ainoastaan teennäisen muka-röyhkeiksi. Rivo ja vulgaari joutuvat kompaktin kokoelman liiallisen sisäsiisteyden desinfioimiksi. Teoksessa on lukuisia viittauksia historiallisiin tai nykyisin eläviin henkilöihin (mm. Marie Antoinnette, Rachel Griffiths), paikkoihin ja kirjallisuushistoriaan, mutta viittaukset jäävät maininnan tasolle, lisäämättä erityisemmin runojen tulkinnallista avaruutta.

Kingillä on kyllä piikikkäitäkin yhteiskunnallisen suuntaan meneviä huomioita, ja varovaista filosofista pohdintaa erojen loppumisesta taiteen ja elämän väliltä, kun hän hiljaisen (post-)ironisesti toisinaan kiinnittää runoissaan huomion johonkin kulutuskulttuuriseen esineeseen tai asiaan.

"[...] the homeless woman deep inside
with her two kids. I could see
their faces like bags of water
in a pond. They were great watchers
of television. [...]"

Loppujen lopuksi pidin kirjan kokonaisuudesta, mutta olisin halunnut pitää siitä vielä enemmän, koska omaperäisen runoilmaisun idut ovat tekstissä selvästi läsnä. Jos runoilijan tyyli pääsee seuraavissa teoksissa vapautumaan, voi tämän teoksen parhaiden kohtien perusteella olla odotettavissa hyvinkin mielenkiintoista runoutta.

"[...] I died
of a heart attack which passersby experienced
as images of women vomiting stones."





Kieli: englanti (ei suomennettu)
Kustantaja: IF SF
Ilmestymisajankohta: joulukuu 2012